Kuinka monta kertaa pienten lasten äidit ja isät kysyvät lapsiltaan päivän aikana: oletko? Oletko tehnyt läksyt, oletko syönyt, oletko pessyt hampaat jne. Sivusta seuranneena kysymys esitetään todella monta kertaa. Itselläni ei lapsia ole, mutta se ei silti estä kysymystä "Oletko?". Yleisesti ottaen, olen sitä mieltä että ihmisen tekee joskus hyvää puhua itsestään kolmannessa persoonassa ja ääneen. Paikkaa ja ajankohtaa kannattaa ehkä miettiä, voipi olla että kaupan kassajonossa ei kannata ääneen kysyä itseltään: "Katsoitko onko jääkapissa varmasti tarpeeksi maitoa". Viimeistään siinä kohtaa herättää kanssaihmisten huomion, kun vastaat "katsoin katsoin".
Sitä sanotaan, että kun itsensä kanssa keskustelee, ei keskustelu päättyä riitaan ja lopputulos on aina mieluisa. Totta. Viime aikoina olen joutunut kysymään itseltäni useammin kuin kerran "oletko?". "Oletko varma", "oletko valmis" ja ennenkaikkea "oletko tosissasi". Onko kysymykseen helppo vastata? Ei. Pitääkö sen olla helppoa? Ei. Mutta kysymyksen onkin tarkoitus saada pohtimaan. Mitä jos me kaikki vain tekisimme, emmekä kysyisi itseltämme "Oletko"? Tekisimmekö päätöksiä joita joudumme myöhemmin katumaan? Murehtisimmeko käyttämättä jääneitä tilaisuuksia tai surisimmeko päätöksiä jotka olemme tehneet sen kummemmin miettimättä, hätiköiden. Lähes jokaisessa tilanteessa meidän tulisi kysyä itseltämme "oletko". Oli kyse sitten maalin väristä tai treffiseurasta. Ajattelemien ja pysähtyminen ei koskaan ole pahasta. Kunhan ei liian kauaa mieti, kikkansa siinäkin.
Ensimmäinen "suuri" olenko- kysymykseni oli, kun 17 vuotiaana halusin tatuoinnin. Pitkään mietin, olenko varma että haluan kehooni kuvan joka ei koskaan lähde pois. Mietin puoli vuotta. Olin varma. Toisen tatuoinnin otin lähes hetken mielijohteesta kolmea vuotta myöhemmin. Vielä kuvaa iholle sommiteltaessa kysyin ääneen "ei helvetti, olenko nyt aivan varma tästä". En ollut. Otin kuvan kuitenkin. Enkä ole katunut. Ehkä siksi että kysyessäni mielipidettä peilikuvaltani totesin kuvan olevan muutaman sentin liian ylhäällä siitä mihin sen olin ajatellut. Ehkäpä saivartelua, mutta jos en olisi sinä hetkenä pysähtynyt ja katsonut itseäni peilistä. Jos olisin vain todennut "joo joo, antaa mennä vaan". Se kuva voisi olla muutaman sentin väärässä paikassa. Ja jos tatuointi, näkyvällä paikalla oleva tatuointi on omasta mielestä edes puoli senttiä väärässä paikassa... Se on yhtä häiritsevää kuin hyttysen ininä korvan juurella kun on juuri saamassa unen päästä kiinni.
